Minulla oli pari ystävää. Tosi hyvää ystävää. Silloin kun olin pieni. Kun olin 11-vuotias, minulla on kaksi parasta ystävää, olimmme niin kuin "best friends 4-ever!!!!1" Olimme monta vuotta. Lähes koko ala-asteen parhaita kavereita.
Seiskalle mentäessä toinen meni eri kouluun. Toinen eri luokalle. Se, joka meni eri kouluun, hankki paljon uusia ystäviä. Ystäviä, joista minä en pitänyt. He vaihtoivat poikaystäviä joka toinen hetki ja meikkikerros oli mitä hienoin. Siideri juotiin bileissä tai muuten vaan ainakin joka toinen viikonloppu. Koko ihmisestä tuli ihan toinen ihminen. Hyvä kun edes tunsi. Ainakin vietin tämän kanssa aikaa, sain kuulla jostain kännibileistä. Oli hauskaa. Kuitenkin pidimme yhteyttä. Soittelimme, mesetimme, olimme kaupungilla. Vaikkei minulla ollut läheskään niin hauskaa hänen seurassaan, kun vielä vuosi sitten oli ollut. Aloimme näkemään harvemmin.
Ja harvemmin. Ja vielä harvemmin. Keväällä näin häntä vain pari kertaa. Samoin kesällä. Nyt syksyllä en ollenkaan. Ei sen puoleen, en ole hänen seurasta pahemmin nauttinut. Mutta siinä jotenkin on nyt hävinnyt yksi monenvuoden ihmissuhde taivaan tuliin. Moikataan vaan nykyään jos nähdään jossain, ei edes jäädä juttelemaan.
Toinen ystävistäni, joka meni eri luokalle. Olemme edelleen ystäviä. Tai ainakin kavereita. Mutta emme parhaita. Lisäksi tällä on uusia tapoja, joista en ihmeemmin pidä. Mutta yritän tehdä jotakin, ettei tämäkin ihmissuhde katoaisi.
Onneksi minulla on kuitenkin ystäviä. Ihania ystäviä, mutta ei kuitenkaan sellaisia yhtä luotettavan täydellisiä ihmisiä, joita nuo yllä mainitut ihmiset lähes olivat kun olimme parhaita kavereita.

Plop. Sade saa mut angstaamaan ja rypemään itsesäälissä.
Älkää siis lukeko tätäkään juttua ihan tosissanne.