Siis oikeasti, tämä blogi oli tuhoon tuomittu saman tien kuin sen aloitin.
Mulla ei ole mitään kirjoittamisen aihetta. Tai on, mutta mä oon tällänen nössö joka ei omasta elämästään halua mitään kovin henkilökohtaista. Tai siis ihan niin kuin minun henkilökohtainen tai mikään mukaan elämä muka kiinnostavaa olisi.

Olen joku ihan nolife ihminen, mutta minkä sille voi.



Rumakaunis.vuodatus?
Joo, mulla viiraa päästä. Typerämpää nimeä ei löydä.


Poistan tämänkin blogin varmaan lähiaikoina. Ja toivottavasti tajuan, että blogia nro. 100385521 ei kannata edes perustaa, ei siitäkään mitään tulisi.



ANGST ANGST.

Olin demi.fi:ssä (kyllä, tunnustan, minä demitän ;<) ja silmiini osui joku Itsetehdyt joululahjat -keskustelu. En ole pahemmin koskaan itsetehnyt joululahjoja, koska minua ei ole siunattu käsityön lahjoilla. Keskustelusta päähäni kuitenkin syttyi kuitenkin kipinä, että jospa kuitenkin, nyt tänä vuonna, tekisin joululahjoja ihan itse.

Kaikki voivat arvata miten käy:
1. Olen ihan innoissani, "jes, tänä vuonna minä kyllä teen joululahjat, näen niihin paljon vaivaa ja aloitan suunnittelun ajoissa!"
2. Kipinä on jo vähän laantunut, mutta toisinaan muistanut nerokkaan ideani joululahjoista ja vaivaan sillä päätäni aina joskus. Katselen paria askertusivuja, etsin vinkkejä, joskus harvoin.
3. Ollaan jo joulukuussa ja tajuan, että aika ei enää riitä kaikille omakätisen lahjan väsäämiseen. Päätän ostaa osan.
4. Pitkän ja hartaan ja mielikuvituksettoman ostoskierroksen jälkeen huomaan, että olen ostanut tavaroita niillekkin, joille alunperin suunnittelin tekeväni lahjan. (suklaata, tylsää joulukamaa, muuta tarpeetonta)
5. Mietin, että kyllä nämäkin lahjat ilahduttavat ja päätän, että ensi vuonna kyllä teen lahjat ihan itse.

Voi tietysti aina olla mahdollisuus, että tämä joulu olisi poikkeus. Ehkäpä annankin kaikille rakkaudella ja huolella, vaikken ehkä taidolla, tehty lahjoja. Mutta ei siihen kannata uskoa, niin kun ei tule tapahtumaan.


Hyvää joulun odotusta! (Miten niin joulun odotusta ei voi toivottaa tässä vaiheessa marraskuuta?!)

"Tästä lähin en enää..."
"Tästä edes minä aloitan..."
"Nyt minä oikeasti alan..."

Uuden vuotena on tapana tehdä lupauksia.
Joku aikoo aloittaa kuntoilun, joku laihdutuksen, joku aikoo muuttua nyt vihdoin tänä vuonna hiljaisesta seinäruususta sosiaaliseksi kaikkien kaveriksi, joku aikoo muistaa enemmän ystäviään, joku aikoo lopettaa tupakoinnin...

Nyt ei ole uusi vuosi. Olen kyllä tietoinen siitä, että elellään vasta marraskuun alkua.

Minullakin on tapana tehdä omassa pikku päässäni (oikeastaan se on kyllä aika suuri) kateettomia lupauksia, vaikka oikeastaan jo lupauksia tehdessäni tiedän, että niistä yksikään ei todennäköisesti onnistu.

Yksi pahoista tavoistani on kynsien pureskelu. Sormeni ovat ällöttävät, kynnet tosi lyhyet ja kynsinauhat ihan piloilla. Eilen sitten päätin, että voisin tällä kertaa oikeasti täyttää yhden 11 kuukautta sitten tekemäni lupauksen. Lopetan kynsien pureskelun.
Ensimmäinen päivä sitten käynnissä. Olen huomannut ajatuksissani pureskelevan kynsiäni tänään... 5-6 kertaa. Mutta tästä se lähtee. Kun seuraava uusi vuosi koittaa ja tulee sensaatiomainen vuosi 2009, kynteni ovat mitä kauneimmat. (Muahahah, kuka uskoo tähän? Alan pureskelemaan kynsiäni viimeistään kahden viikon kuluttua)
Siihen pyrin nyt. Toivotaan, että tästä ei ehkä tulekkaan katteeton lupaus. :)


Toivottavasti sinäkin, joka olet tehnyt uuden vuoden lupauksia, etkä koskaan toteuta niitä, toteutat yhden niistä lupauksista nyt :) Hahhah, hyvä vitsi.

Minulla oli pari ystävää. Tosi hyvää ystävää. Silloin kun olin pieni. Kun olin 11-vuotias, minulla on kaksi parasta ystävää, olimmme niin kuin "best friends 4-ever!!!!1" Olimme monta vuotta. Lähes koko ala-asteen parhaita kavereita.
Seiskalle mentäessä toinen meni eri kouluun. Toinen eri luokalle. Se, joka meni eri kouluun, hankki paljon uusia ystäviä. Ystäviä, joista minä en pitänyt. He vaihtoivat poikaystäviä joka toinen hetki ja meikkikerros oli mitä hienoin. Siideri juotiin bileissä tai muuten vaan ainakin joka toinen viikonloppu. Koko ihmisestä tuli ihan toinen ihminen. Hyvä kun edes tunsi. Ainakin vietin tämän kanssa aikaa, sain kuulla jostain kännibileistä. Oli hauskaa. Kuitenkin pidimme yhteyttä. Soittelimme, mesetimme, olimme kaupungilla. Vaikkei minulla ollut läheskään niin hauskaa hänen seurassaan, kun vielä vuosi sitten oli ollut. Aloimme näkemään harvemmin.
Ja harvemmin. Ja vielä harvemmin. Keväällä näin häntä vain pari kertaa. Samoin kesällä. Nyt syksyllä en ollenkaan. Ei sen puoleen, en ole hänen seurasta pahemmin nauttinut. Mutta siinä jotenkin on nyt hävinnyt yksi monenvuoden ihmissuhde taivaan tuliin. Moikataan vaan nykyään jos nähdään jossain, ei edes jäädä juttelemaan.
Toinen ystävistäni, joka meni eri luokalle. Olemme edelleen ystäviä. Tai ainakin kavereita. Mutta emme parhaita. Lisäksi tällä on uusia tapoja, joista en ihmeemmin pidä. Mutta yritän tehdä jotakin, ettei tämäkin ihmissuhde katoaisi.
Onneksi minulla on kuitenkin ystäviä. Ihania ystäviä, mutta ei kuitenkaan sellaisia yhtä luotettavan täydellisiä ihmisiä, joita nuo yllä mainitut ihmiset lähes olivat kun olimme parhaita kavereita.

Plop. Sade saa mut angstaamaan ja rypemään itsesäälissä.
Älkää siis lukeko tätäkään juttua ihan tosissanne.

No niin, pistin sitten... hmm... kolmannen blogini pystyyn.
Vanhat blogini olen aina poistanut, kun olen ruvennut ajattelemaan että ne ovat tyhmiä kirjoituksia täynnä ja sivupohjakin on tylsä ja kukaan ei lue niitä koskaan ja muutenkin.
Voisin laittaa nyt, että edellisistä blogeistani huolimatta aion pitää tämän blogin virkeänä täynnä mielenkiintoisia kirjoituksia enkä aio poistaa tätä. Mutta enhän minä niin laita. Valehtelu on rumaa.

Yritän kirjoittaa aina välillä ja ilahdun aina jos joku jotenkin blogiani kommentoi :) Ihan miten vain.


Kiitos ja kumarrus.